Taru syntyi 5.3.1993 Helsingissä. Alkunsa se oli saanut Italiassa ja matkasi emonsa kohdussa Suomeen. Spinonekanta oli Suomessa silloin pieni, näitä pentuja syntyi 9 ja niitä oli huono saada kaupaksi. Koillismaalta eräs herra X tuli meille tutustumaan spinoneen, meillä oli silloin Salli. Hän ihastui meidän koiraamme ja päätti hakea ko. pentueesta itselleen spinonen jahtikoiraksi. Jostain syystä sieltä tulikin mukana myös uros, joka meni Posiolle.

Tällöin elettiin muistaakseni toukokuuta. Heinä – elokuussa tämä samainen nuori mies soitti ja sanoi minulle tuovansa koiran meille. Ensin panin vastaan, etteihän asia minulle kuulu, mutta  sitten ajattelin että taitaa olla parempi ottaa se väliaikaisesti tähän meille. Soitin kasvattajalle, että tulee hakemaan pennun pois, se oli hyvin laiha ja matonen raukka … Syy miksi se oli siihen kuntoon saatettu ja miksi siitä luovuttiin jäi epäselväksi.  Sijoituspentu se kuitenkin oli, kuten moni muu siitä pentueesta. Itse en sitä voinut ottaa kun haaveissa oli Sallin pennut joista halusin koiran itselleni.

Halosen nuoripari tuli mansikoita poimimaan ja ihastelivat että onpas ihana pentu, johon tuumasin että se ihanuus on vaikka saatavilla jos niin haluatte: Markku ja Tanja innostuivat ja minä menin soittamaan kasvattajalle, joka sanoi luottavansa minun arvostelukykyyn voiko pentua Halosille antaa, sitä en todellakaan epäillyt hetkeäkään.  Niin Taru pääsi uuteen kotiin, missä se sai elää varmasti niin antoisan elämän kuin koiralle voi tarjota. Markun mukana se pääsi erilaisiin jahteihin, yhdessä treenasimme ja koulutimme koiriamme, Venlahan oli vain vuoden Tarua nuorempi.. Näyttelyreissuja  kävimme yhdessä ja Tanjan kans olimme Ladies Trialissakin Lapualla.  Koekoiraa siitä ei kuitenkaan koskaan tullut, se oli siihen aivan liian ”omituinen”. Tarun kommelluksista voisi kirjoittaa melko paksun kirjan. Vesityöt oli sen pravuuri numero, mutta vai oikealla metällä. Mitä mutasempi lammikko, sen innokkaammin se sinne paineli.  Pakastelintuja se ei noutanut, paremminkin näytti halveksivan niitä.  Koomista oli se että treenit ja kokeet vietiin yleensä läpi Tarun talteen hakemilla linnuilla, itse kokeessa Taru joko vaan istui rannalla tai kerran jopa noutoluvan saatuaan lähti haukkumaan polkupyöräilijää. Ladies Trialissa Lapualla se seisoi kuolleen hirven, seuraavana pyyparven jonka edestä pomppasi rusakko jota tämä Stoori lähti ajamaan, että se siitä kokeesta… Kolari ja salakaatohirvet se etsi talteen, olisipa sen haukusta päässyt ampumaankin hirven jos olisi halunnut sen tehdä. Piisamit se jahtasi rannalla.

Joku vuosi sitten Markku soitti että nyt taitaa Taru olla menoreessä, menin kattomaan ja Taru juoksee minua iloisena vastaan. Minä hämmästelen että miten tämä muka kuoleman kielissä – johon Markku tuumaa että ei olekaan enää. Se pierassut niin ison pierun että Sonja tyttö oli säikähtänyt ja alkanut itkemään…Ja huom.sitä oli käytetty lääkärissäkin ja lääkäri ei ollut tajunnut ” päästää siitä ilmoja pihalle”. Se oli ollut täynnä kaasua.  Mahalaukun kiertymä oli koitua sen lopuksi n 7 vuotta sitten, mutta ihmeen kaupalla se selvisi siitä kuten aiemmasta leikkauksesta jolloin sen mahasta poistettiin kivi. Näyttelyissä se sai sertit helposti, vaikkei se niissä käynneistä pahemmin tykännytkään. Voittajanäyttelyyn lähtiessämme v 1995 se otti Limingan Shellin kohdalla ” pitkänaama ilmeensä” jonka se piti koko reissun ajan – osoittaen sillä mitä se ajatteli koko touhusta.

Meitä ja meidän koiria se piti sukulaisinaan, etenkin Sallia se kunnioitti kovasti. Taisi luulla olevansa meidän pentuja.

Tarun velipoika Otto eli elämänsä Limingassa sisareni perheessä. Kortein ja luupaketein nämä sisarukset huomioivat toistensa nimipäivät ja joulut. Myös vierailut olivat usein toistuvia. Saimme näitten koirien kautta ystäviksemme Markun ja Tanjan ja tomerat tyttäret Sonjan ja Sannin – tämäkin luettakoon Tarun ansioksi.  Tarun kuolinpäivänäkin kun joimme pihalla pentuja ihastellen ” muistokahvit” Sonja ilahdutti meitä hienolla kevätjuhla laulullaan, samoin kuin laulaa heläyttti syntymäpäivilläni onnittelulaulun. Viimeisen kerran näin Tarun Vappuna jolloin se piipahti pyörälenkillä ollessaan koulutustapahtumassa. Se oli hyväkuntoinen viimepäiviin saakka, ainoana lääkityksenään Thyroxin, joita kuulemma jäi kolme purkkia perinnöksi minulle… meillä oli Tarun kans sama lääkitys, ehkä siksi ymmärsimme toisiamme J

Halosen perheen jahtikoiraksi jäi Veera tyttönen, joka varmaan tulee nyt saamaan enemmän vastuu aluetta vanhan rouvan poistuttua.

Luulen että tulemme porinoissamme ja ajatuksissamme vielä monet kerrat palaamaan Tarun tempauksiin…